Uusi koti

Hei!!

Olen pahoillani, että edellisestä tekstistä on kulunut jo jonkun aikaa. Se on jännä miten aika kuluu, vaikkei tee ei sitten yhtään mitään. Tai no, onhan tässä tullut tehtyä jotain. Niin paljon itseasiassa, etten oikein tiedä mistä edes aloittaa.

Saavuin tänne Manhattiin, Kansasiin siis nyt lähes kaksi viikkoa sitten. Ensimmäisenä iltana minut ohjattiin huoneeseeni, jossa tulen asumaan nyt tämän seuraavan puoli vuotta. Kämppiksenäni on oikein mukava kiinalainen tyttö, joka on muuten oikein mahtava, mutta sen päivärytmi tuntuu olevan hiukan erilainen kuin minun. Hän siis valvoo kaikki yöt ja nukkuu päivät. No, ei siinä mitään, olen onneksi niin raskasuninen, ettei hänen valvomisensa pahemmin häiritse, mutta välillä päivisin hiukan rassaa, ettei täällä huoneessa pysty tekemään oikein mitään vapaasti, kun tuntuu että aina häiritsee hänen uniaan. Tälläkin hetkellä tätä viestiä kirjoittaessani hän nukkuu. Toivottavasti tästä ei lähde liikaa ääntä.

Kaupunkina Manhattan on aika todella pieni, luultavasti joku Savonlinnan kokoinen, mutta yliopistoalue on aivan valtava ja kaupunki tuntuukin pitkälti elävän opiskelijoista. Koulussamme on tällä hetkellä noin 23 000 jatkuvaa opiskelijaa plus kaikki vaihtarit ja muualta maisterivaiheeseen opiskelemaan tulleet oppilaat. Tästä syystä aivan yliopstoalueen kupeeseen onkin kasvanut pieni kauppojen, baarien ja ravintoloiden keskittymä, nimeltään Aggieville. Nimi tulee siitä, että Kansas Staten yliopisto oli alunperin maatalousyliopisto eli agricultural university, jonka mukaan tämä pieni ostoskeskittymäkin sitten nimettiin. Viime viikoina tämä alue onkin tullut hyvin tutuksi, kun kampuksella ei oikein muuten tunnu olevan paljon mitään, joten kaikki illanistujaiset tapahtuvat aina Aggievillessa.

Koulu alkoi siis tänään, ja Amerikkalaiset oppilaat saapuivat viikonlopun aikana. Sitä ennen täällä kampuksella ei ollut juurikaan muita kuin me vaihtarit ja ne parisataa aasialaista, jotka ovat täällä koko yliopistonsa ajan. He ovat muuten varsin mukavia, mutta he tuntuvat viihtyvän pääasiallisesti omissa porukoissaan, eikä osa heistä puhu lainkaan englantia. En voi kuvitellakkaan millaista olisi opiskella kolme tai neljäkin vuotta maassa, jonka kieltä ei osaa tullessaan lainkaan. Mahtaa olla rankkaa. Nyt onkin sitten totuttelemista siihen, että täällä todella on ihmisiä. Olin jo niin tottunut hiljaiseen ja rauhalliseen kampukseen ja nyt tänne sitten yhtäkkiä pamahtikin parikymmentätuhatta ihmistä. Mutta kaippa siihenkin tottuu, kunhan jonkun aikaa menee.


Toistaiseksi olen siis pyörinyt lähinnä vain muiden vaihtareiden kanssa, joita on Tsekeistä, Saksasta, Etelä-Koreasta, Irlannista, Australiasta ja Ranskassa. Hassua, kuinka läheisiksi sitä tulee lyhyessä ajassa, kun kaikki on samassa tilanteessa. Varsinkin meillä Eurooppalaisilla tuntuu olleen joku selittämätön yhteishenki alusta asti. Olemme käyneet yhdessä Aggievillessä, ostoksilla sekä koulumme korispelissä, joka oli jotain aivan uskomatonta. En ole koskaan Suomessa nähnyt vastaavaa yhteishenkeä ja joukkokannustusta. Koulun laulu lauletaan pelin aikana ainakin kahdesti, ja heillä on kaikki omat traditionsa ja tanssinsa, jotka kaikki osaa,tietää ja myös tekee. Mekkala on aivan valtava, kun kaikki kannustavat omiaan. Ja tietysti Amerikkalaiseen tapaan paikalla on myös koulumme maskotti Willie the Wildcat sekä Cheerleaderit. Pelin alussa lauletaan kansallislaulu ja lippu kannetaan kentälle. Aiemmin olen nähnyt vastaavaa vain elokuvissa.

Ennen tänne tuloani ihmettelin, miksi kukaan ei oikein osannut sanoa tämän paikan säästä mitään sen tarkempaa ja nyt ymmärrän miksi. Sää täällä on suorastaan skitsofreeninen. Koskaan ei tiedä mitä tulee vastaan kun ulos menee. Ensimmäisenä päivänä lämpötila oli kymmenisen astetta plussan puolella, eikä lunta näkynyt missään. Seuraavana yönä lunta tuli ja lämpötila tippui sinne miinus kymmenen puolelle. Sitä seuraavana päivänä pakkasta olikin jo parikymmentä astetta ja sitten lämpötila hyppäsikin taas plussan puolelle. Äsken katsoin säätiedotuksen, jossa luvattiin jäämyrskyjä. Joten täällä ei todellakaan osaa ennustaa sitä, millainen sää tulee olemaan huomenna.

Kohta pitäisi mennä syömään tuonne koulun ruokalaan. Ruoan kanssa miulla on ruvennu olemaan pikkuhiljaa hiukan ongelmia täällä. Näin kasvissyöjänä kun en oikein meinaa löytää mitään kovin hyvää syötävää. Viime viikolla paras päivä oli, kun minulle oli tarjolla päivällisellä grillattu juustovoileipä ja illallisella pannukakkuja! Siis ihan sellaisia normaaleja pannukakkuja, joihin oli tarkoitus laittaa vaahterasiirappia päälle. En sitten syönyt muuta kuin salaattia. Joinakin päivinä saatan yllättyä iloisesti, kun tarjolla onkin papuja tai edes perunaa, mutta suurimman osan ajasta minulle tuntuu olevan tarjolla vain sitä ainaista juustopizzaa ja spagettia juustokastikkeessa. Onneksi en ole vegaani, silloin nimittäin ainakin kuolisin nälkään. Minulle kerrottiin, että ruoan tulisi parantua, kun koulu alkaa ja ihmisiä on enemmän, joten ainakin toivoa on vielä. Mutta toistaiseksi ainakin on ollut kova ikävä Unicafen pöperöitä. Soijaa näin täällä ensimmäisen kerran toissailtana, kun eräässä grillipaikassa oli tarjolla soijahampurilainen. Tarjoilija katsoi minua kuin sekopäätä kun tilasin sen. Se olikin sitten ainoa kasvisvaihtoehto koko menussa. Kaikki salaatitkin olivat erilaisia kanasalaatteja.

Mutta nyt taidan lähteä katsomaan, onko minulle tänään tarjolla jotain muutakin kuin juustoa. Enemmänkin täällä on tullut tehtyä, mutta kerron niistä sitten myöhemmin.

Paljon halauksia ja terveisiä kaikille!
Kiitos kun jaksatte kommentoida, en tiennytkään aiemmin, että sitä varten pitää rekisteröityä gmailiin, mutta iso kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet nähdä sen vaivan.
Koti-ikävä tuppaa hiipimään aina välillä, mutta onneksi ei vielä sen pahemmin.
Tietysti teitä kaikkia ystäviä on ikävä <3

Niin, ja jos jotakuta kiinnostaa, niin osoitteeni on
Nora Ylilammi
(Kansas State University)
919# Haymaker Hall
66506 KS Manhattan
The United States of America

Ja puhelinnumeroni täällä 17853203250.
Suomen numeroani en täällä valitettavasti pysty tarkistelemaan pienten teknillisten ongelmien vuoksi, joten jos tekstiviestiä haluatte laittaa, niin toimitattehan ne tuohon numeroon? Kiitos!

Walking in the air

Nyt vihdoin ja viimein löysin aikaa aloittaa tämän tänne raportoinnin, jotta saatte kaikki seurata toilailuani täällä rapakon takana. Pyydän jo etukäteen anteeksi, jos tylsistytän teidät ihan täysin :)


Saavuin siis Chicagoon eilen. Lähdin Helsingistä kello kahdeksalta aamulla ja lensin Lontoon kautta tänne. Lontoossa koneen vaihtoaikaa oli tunti, joka ei muuten Heathrowssa ole lainkaan tarpeeksi. Koneemme oli täysin ajoissa, mutta silti meni juoksemiseksi. Kenttä on niin valtavan suuri, että turvatarkastuksen jälkeen piti jo juosta, jotta ehti koneeseen. Sekään ei tietenkään auttanut, että viisumin omaavana matkustajana jouduin erilliskuulusteluun, josta eivät meinanneet päästää eteenpäin, koska en vielä tiennyt varmaa osoitettani perillä Kansasissa. Koulu kun ei ole kertonut sitä vielä. Tästä syystä olin koko matkan ihan pannarissa, että perillä olisi sama ongelma, enkä pääsisi maahan lainkaan. Perille päästyäni Chicagon kentän maahantulon tyyppien koneet olivat kuitenkin jotenkin sekaisin ja jonot niin valtavat, ettei kukaan viitsinyt tai jaksanut tentata yhtään mitään ylimääräistä, vaan pääsin sormenjälkien antamisen jälkeen jatkamaan suoraan matkaani. En koskaan aiemmin ole päässyt maahan näin helpolla.

Perillä minua oli vastassa amerikkalaisen professorini opiskelukaveri James Brooks, joka ystävällisesti näytti minulle kaupunkia ensimmäisen päivän ajan. Jim oli aivan mahtava opas, tyyppi kun oli kuin kävelevä sanakirja. Tiesi kaikesta kaiken ja luonteeltaan oli tismalleen samanlainen kuin Garant, puhui paljon ja kovaan ääneen ja oli erittäin avulias. Kuten olen huomannut kaikkien muidenkin täällä olevan. Apua saa aina kun vaan oman suunsa osaa avata ja tänään aivan tuntematon nainen pyysi minut mukaan porukkaansa ja maksoi jopa sisäänpääsyni Shedd Aquarimiinkin, kun kuuli, että olen matkalla aivan yksin. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Ensimmäinen päivä oli aika väsynyt. Kun saavuin tänne, kello oli vasta viittä vaille yksi iltapäivällä, vaikka olin lentänyt jo yli kaksitoista tuntia. Olen tällä hetkellä kahdeksan tuntia Suomea jäljessä. Varsinaista aikamatkailua siis. Perille päästyäni minua ei kumma kyllä väsyttänyt, mutta olo oli muuten vaan jotenkin todella epätodellinen. Kaikki tuntui tapahtuvan kuin sumussa ja muisti pätki jatkuvasti. Siksi olikin todella mukava, että Jim kuskasi minut ensin yhden Chicagon kuuluisimman tavernan kautta Hostelliini ja tuli illalla vain käymään kanssani illallisella. Näin siis kaupunkia tarpeeksi autonikkunasta vain todetakseni, että se on aivan valtava ja keskustan alue on yhtä pilenpiirtäjää.



Taverna , johon minun ensiksi vietiin oli siis yksi Chicagon kuuluisimpia siitä syystä, että sen omistaja oli siis joskus neljäkymmentäluvulla halunnut mainostaa tätä tavernaansa nimeltään "Billy Goat" tuomalla mainospukuun verhotun vuohen pesäpallopeliin Wrigley Fieldin kentälle, jossa kentän ja Chicagon oma joukkue Chicago Cups pelasi World Series-voitosta. Vuohi kuitenkin käännytettiin takaisin, koska kentälle ei saanut tuoda eläimiä. Tällöin omistaja tokaisi, etteivät Cupsit tulisi koskaan enää voittamaan kyseistä titteliä, koska he eivät päästäneet häntä eläimineen kentälleen. Näin kävi, eivätkä Cupsit ole voittaneet World Series:iä sitten vuoden 1908. Taverna oli erittäin perinteinen amerikkalainen hampurilaispaikka, jonka seinät olivat täynnä legendaan liittyviä lehtijuttuja ja artikkeleita. Hassua, kuinka noin pieni tapahtuma voi saada aikaan jotain noin legendaarista ja pysyvää. Illemmalla Jim vei minut syömään Chicagolaista perinteistä "stuffed pizza"a, joka siis meillä päin tunnetaan ihan vain pannupizzana. Kyseinen herkku ilmeisestikin on keksitty täällä. Ruoka oli hyvää ja erittäin täyttävää ja yhdeksän aikoihin illalla minun oli jo aivan pakko vääntäytyä takaisin hostelliin, kun meinasin sammua ruokapöytään. Yöllä heräsin kolmelta, enkä meinannut millään saada enää unta.

Tänä aamuna halusin sitten tutustua Sears Toweriin, joka nykyään tunnetaan Willis Towerina tai paikallisittain "Big Willie"nä. Näkymät olivat huikeat ja jouduin unohtamaan korkeanpaikankammoni, kun astuin lasilattiaisiin koppiin, joita Willis Towerin huipulla on neljä. Ne ovat siis rakennuksen sivuun rakennettuja lasiseinäisiä, -kattoisia ja -lattiaisia koppeja, joissa todella tuntuu siltä kuin kävelisi ilmassa. Alas siellä ei pahemmin halunnut katsella ja kokemus meni ehkä hiukan hukkaan kun tein sen lähes silmät kiinni, mutta olin ylpeä itsestäni kun ylipäätään pystyin siihen :)

Tämän jälkeen lähdin Shedd Aguariumiin, joka on yksi suurimmista akvaarioista, pitäen sisällään jopa valaita. Tänne matkalla satuin juttelemaan erään seurueen kanssa, jotka olivat olleet kanssani myös Willis Toweri:ssa ja joilla oli sama määränpää kuin minulla. Kun he saivat tietää, että olin tulossa tänne vaihto-oppilaaksi, he innostuivat kertomaan, että seurueen kaksi nuorimmaista tyttöä olivat opiskelijoita Iowa State- yliopistossa (jossa siskoni Nea opiskeli omana vaihto-oppilasvuonnaan) ja olivat molemmat lähdössä vaihtoon, toinen Espanjaan ja toinen Uuteen- Seelantiin. Toisen tytön isoäiti ilahtui tästä niin, että osti minulle lipun sisään akvaarioon kun minä vasta jonotin vuoroani. Olin aivan äimistynyt näiden ihmisten ystävällisyydestä. Kiersin akvaariota heidän kanssaan ja minulla oli todella mukavaa. Pääsimme ilmaiseksi myös delfiininäytökseen, kun seurueeni alkoi jututtaa erästä työntekijää. He olivat aivan uskomattoman mukavia, puheliaita ja todella hauskaa seuraa.

Loppuillan vietin kulkien hostellin läheisyydessä kaupungin keskustassa shoppaillen kotiin jääneiden adaptoreiden korvikkeita ja pimeän tullen vetäydyin hostellin suojiin, koska minua varoiteltiin siitä, ettei pimeällä kannata pahemmin kuljeskella yksin. En nyt sitten tiedä, oliko kyseessä vain amerikkalaisten ylivarovaisuus vai ihan oikea vaara, mutta päätin silti ottaa sen tosissani.

Nyt olisi pian aika vetäytyä pehkuihin, jotta huomenna jaksaa kulkea hostellin järjestämän kaupunkikierroksen ja illalla lentää Kansasiin selvittämään, missä sitä seuraavat puoli vuotta oikein tulee vietettyä.

Seuraavan kerran raportoin teille siis Kansasista.
Siihen asti kaikille oikein ihania talvipäiviä ja halauksia!