I love NY

Heipä hei!

Olen todella pahoillani, että viime viestistä on kulunut niin paljon aikaa, jotenkin aika täällä päin on ryhtynyt kulumaan paljon nopeammin kuin kotona. On ihan hullua ajatella, että viiden viikon päästä koulu täällä on jo ohi ja minä muutaman mutkan kautta matkalla takaisin kotiin. Ei täällä nyt niin kauheasti ole mitään tapahtunut, koulua lähinnä. Läksyt pitävät huolen siitä, ettei tylsistymään pääse ja ettei sellaisille humpuutuksille kuin blogin kirjoittamiselle pahemmin ole aikaa.

Koulun ohella täällä on hiukan matkusteltu, Kansas Cityssä on käyty toisen kerran hiukan paremmin kuin viimeksi. Katselimme nyt hiukan enemmän paikallisia nähtävyyksiä, kuten Power and Light districtiä ja museoita. Tosin aikapulan vuoksi emme menneet yhteenkään sisälle, kävimme vain ulkopuolella kääntymässä :) Yövyimme Katien ja Meghanin, kahden tuutorimme luona, mikä sekin itsessään oli jo kokemus, kun parisenkymmentä ihmistä tunkeutui kahteen taloon nukkumaan.

Muuten täällä oli sellainen mielenkiintoinen kokemus kuin Fake Saint Paddy's Day. Eli siis feikkiPaavon päivä. Meidän koulu on kuulemma ainut joka sellaista juhlii sen oikean Saint Paddy's Dayn ohella ja muista kouluista saapuu tänne ihmisiä juhlistamaan tätä kyseistä juhlaa, joka lähinnä muistutti meidän vappua, paitsi että kaikilla oli vihreää päällä. Pelin nimi on se, että jos sinulla ei tuona päivänä ole mitään vihreää päällä, sinua saa nipistää. Joten ostin siis vihreän paidan. Ja meno oli kyllä hurjaa, täytyy myöntää. En ole koskaan nähnyt sellaista määrää ihmisiä näin pienessä paikassa, kaikki ravintolat olivat jo aamusta asti aivan tupaten täynnä ja illalla meno vain yltyi. Hullua.

Viime viikolla sitten, kun oli vihdoin se kauan kaivattu kevätloma, lensin New Yorkiin ja tapasin Juhan siellä. Vietimme aivan mahtavan loman matkustellen itärannikolla. Kävimme Washingtonissa ja Philadelphiassa ja sieltä palasimme takaisin isoon omenaan. Näimme kaikki ne paikat mitä siellä nyt pitääkään nähdä, Valkoisen talon ja Capitol Hillin, Liberty Bellin ja ne portaat, joissa Rocky juoksenteli :) Nykissä kävimme keskuspuistossa, Empire State Buildingissa, NBC studiolla ja ties vaikka missä muualla. Sen jälkeen on hiukan masentanut palata takaisin tänne yksin. Sää on oikeastaan ainut asia, joka hiukan piristää, tällä hetkellä täällä on noin 25 astetta lämmintä ja huomiseksi on luvattu kolmeakymmentä. Ja onhan täällä tietysti kaikki kaverit, joita tulee kyllä viiden viikon päästä ihan kamala ikävä. Mutta ei nyt vielä mietitä sitä.

Toivottavasti teilläkin on kaikki siellä hyvin ja kevät alkaa edes pikkuhiljaa näyttää alkamisen merkkejä. Haleja kovasti kaikille!

Yritän ensi kerralla taas kirjoitella hiukan aikaisemmin.
Ja pahoitteluni taas kuvien vinksallisuudesta, yritin Annika sitä siun temppua, mutta ei onnistunut. Miun koneella tuo kuva on käännettynä kyllä, mutta tänne ladatessa se aina tekee noin.
Heippa!

Going to Kansas City

Heipä hei!

Taas on muutama viikko vierähtänyt aivan huomaamatta. Koulu on tosiaan alkanut ja nyt tuntuu, ettei muuta ehdi tehdäkkään kuin läksyjä. Koulusysteemi täällä on tosiaan hiukan erilainen siinä mielessä, että tehtävää on aivan järjettömän paljon. Kotiläksyjä tulee lisää joka ikinen luento ja ne pitää olla tehtynä seuraavaan luentoon mennessä, joka on siis yleensä jo seuraavana päivänä. Olen ihan tyytyväinen, että tyydyin vaan siihen neljän kurssin minimiin, vaikka ensin meinasinkin, että haluaisin enemmän kursseja, kun ne kaikki kuulosti niin kauhean mielenkiintoisilta. Loppupeleissä päädyin kuitenkin opiskelemaan nyt vaan kirjallisuutta, viestintää ja psykologiaa. Psykologian kurssi nyt ei ehkä ihan suoranaisesti liity pääaineeseeni, mutta se vaan oli niin kauhean mielenkiintoinen ja se on kyllä ollutkin yksi lempikursseistani täällä. Muutenkin kurssit täällä ovat vain paljon mielenkiintoisempia kuin kotona, ainakin nyt näin alkutuntumalla. Kursseilla puhutaan paljon ja kaikki osallistuu, joten omakin osallistuminen on helpompaa. Tietysti suomalaisena tuppaan vieläkin hieman vetäytyä taka-alalle, mutta muiden oppilaiden väittelyiden kuunteleminen on todella ihanan erilaista meidän luentoihin verrattuna, jossa kukaan ei uskalla suutansa avata. Ja koulun kiinnostavuus tekee sen, että vaikka töitä riittää niin motivaatiokin on ihan eri tasolla kuin aiemmin.

Sekin jännittävä kokemus on nyt koettu kun ei lumen takia pääse mihinkään. Se valtava lumimyräkkä mistä uutisissa puhuttiin iski siis tännekin ja emme kahteen päivään päässeet ulos lainkaan. Koulu ja kaikki muukin oli suljettu ja me vain kökötimme asuntolassa. Se hyvä siinä oli, että ainakin sai kaikki läksyt tehtyä rauhassa, mutta kieltämättä toisen päivän illalla alkoi olla jo hiukan mökkihöperyyttä ilmassa. Ulospääsemisen tärkeyden huomaa todella vasta sitten, kun sinne ei pääse. Suomalaisella sisulla minun oli ihan pakko siis yrittää mennä ulos ja huomasin todella sen, kuinka katujen kunnossapito ja huolto on  Suomessa ihan eri luokkaa kuin täällä. Myrskyhän ei siis minusta ollut sen pahempi kuin mitä meilläkin on talvella, mutta ilman minkäännäköistä huoltoa kaikki kadut oli muuttuneet valtavasti jääkentiksi. Siinä tuulessa ei päässyt eteenpäin millään, kun kengät ei pitäneet yhtään. Hiekoitusta kun nämä ei tunne lainkaan ja lumiaurojakin on vain muutama. Niin ja kun kysyin, yhdeltä Amerikkalaiselta onko hänellä autossaan talvirenkaat, hän kysyi mitä ne sellaiset oikein on. Että näin. Saa nähdä miten käy kun huomiseksi luvattiin taas lunta. Se voi olla, ettei huomenna tarviikkaan mennä minnekään :)

Koulun ja lumen ohella muut aktiviteetit onkin sitten jäänyt hiukan vähemmälle, mutta kyllä me onnistuimme muutama viikko sitten käymään oikein kunnon perinteisessä rodeossa ja voi luoja se oli tylsää. Tai siis oli ne ratsastusosiot ihan jännittäviä, mutta ne ne tuntui valitettavasti kestävän vaan muutaman sekunnin kerrallaan ja sitten taas odoteltiin viitisen minuuttia seuraavaa ratsastusta. Mutta onpahan sekin nyt nähty kun härkä puskee miestä :)Kokonaisuudessaan koko homma kesti jonkun kolmisen tuntia.

Muuten olemme yrittäneet hiukan sitten laajentaa Kansasin kuvaamme matkustelemalla hiukan viikonloppuisin. Parisen viikkoa sitten vuokrasimme pienellä porukalla auton ja hurautimme kahden tunnin päähän Kansas Cityyn. Vietimme kunnon tyttöjen lauantain vain shoppailemalla ja istumalla kahviloissa ja meillä oli aivan älyttömän hauskaa. Tiedän kyllä, että niin suuressa kaupungissa olisi varmasti muutakin nähtävää kuin kaupat, mutta aika vain jotenkin vierähti siinä ostoskadulla :)
Ja Kansas Cityyn itseasiassa olemme menossa noin viikon päästä uudestaan, kun yksi Amerikkalaisista tuutoreistamme on sieltä kotoisin ja hän lupasi paitsi majoittaa meidät myös näyttää kaikki näkemisen arvoiset paikat. Joten sitä odotellessa päätimme vain tyytyä ensimmäisellä vierailullamme vain kauppoihin. Varsinkin kun täällä Manhattanissa niitä ei niin kauheasti tunnu olevan ja nekin jotka on, on niin kaukana, että sinne ei oikeastaan viitsi lähteä ilman autoa.

Viime viikonloppuna minä ja yksi Tsekkivahvistuksista nimeltään Libor otimme osaa koulun järjestämään retkeen, joka suuntautui kahden ja puolen tunnin ajomatkan päässä olevaan Hutchinsoniin. Kyseessä on siis suhteellisen pieni kaupunki, mutta sieltä löytyi läntisen pallonpuoliskon ainoa kaivosmuseo sekä aivan valtava avaruusmuseo. Kaivoskokemus oli hyvin erikoinen, en koskaan aiemmin ole päässyt käymään kaivoksessa  ja avaruusmuseo oli hyvin iloinen yllätys. En uskonut, että Kennedy Space Center:in jälkeen olisin nähnyt siellä enää mitään uutta, mutta museo osoittautuikin hyvin opettavaiseksi ja mielenkiintoiseksi kokemukseksi.

Superbowl pelattiin eilen, ja kokoonnuimme yhden tuutorin kotiin katsomaan sitä. Ihan jännä pelihän se oli, mutta täytyy myöntää, että kun sitä katsoo parinkymmenen vaihtarin kanssa, joista kukaan ei kannata kumpaakaan joukkuetta saatikka edes ymmärrä kuinka kyseistä peliä edes pelataan, niin tunnelma ei ehkä ollut ihan niin katossa kuin se olisi voinut olla. Mutta Green Bay Packers voitti ja tuutorimme oli iloinen siitä ja meillä oli hauskaa, vaikka pelin katsominen jäikin vähän kakkossijalle.

Seuraavia reissuja odotellassa painun nyt pehkuihin ja kerron lisää sitten taas joskus kun kerrottavaa on :)
Haleja!

Uusi koti

Hei!!

Olen pahoillani, että edellisestä tekstistä on kulunut jo jonkun aikaa. Se on jännä miten aika kuluu, vaikkei tee ei sitten yhtään mitään. Tai no, onhan tässä tullut tehtyä jotain. Niin paljon itseasiassa, etten oikein tiedä mistä edes aloittaa.

Saavuin tänne Manhattiin, Kansasiin siis nyt lähes kaksi viikkoa sitten. Ensimmäisenä iltana minut ohjattiin huoneeseeni, jossa tulen asumaan nyt tämän seuraavan puoli vuotta. Kämppiksenäni on oikein mukava kiinalainen tyttö, joka on muuten oikein mahtava, mutta sen päivärytmi tuntuu olevan hiukan erilainen kuin minun. Hän siis valvoo kaikki yöt ja nukkuu päivät. No, ei siinä mitään, olen onneksi niin raskasuninen, ettei hänen valvomisensa pahemmin häiritse, mutta välillä päivisin hiukan rassaa, ettei täällä huoneessa pysty tekemään oikein mitään vapaasti, kun tuntuu että aina häiritsee hänen uniaan. Tälläkin hetkellä tätä viestiä kirjoittaessani hän nukkuu. Toivottavasti tästä ei lähde liikaa ääntä.

Kaupunkina Manhattan on aika todella pieni, luultavasti joku Savonlinnan kokoinen, mutta yliopistoalue on aivan valtava ja kaupunki tuntuukin pitkälti elävän opiskelijoista. Koulussamme on tällä hetkellä noin 23 000 jatkuvaa opiskelijaa plus kaikki vaihtarit ja muualta maisterivaiheeseen opiskelemaan tulleet oppilaat. Tästä syystä aivan yliopstoalueen kupeeseen onkin kasvanut pieni kauppojen, baarien ja ravintoloiden keskittymä, nimeltään Aggieville. Nimi tulee siitä, että Kansas Staten yliopisto oli alunperin maatalousyliopisto eli agricultural university, jonka mukaan tämä pieni ostoskeskittymäkin sitten nimettiin. Viime viikoina tämä alue onkin tullut hyvin tutuksi, kun kampuksella ei oikein muuten tunnu olevan paljon mitään, joten kaikki illanistujaiset tapahtuvat aina Aggievillessa.

Koulu alkoi siis tänään, ja Amerikkalaiset oppilaat saapuivat viikonlopun aikana. Sitä ennen täällä kampuksella ei ollut juurikaan muita kuin me vaihtarit ja ne parisataa aasialaista, jotka ovat täällä koko yliopistonsa ajan. He ovat muuten varsin mukavia, mutta he tuntuvat viihtyvän pääasiallisesti omissa porukoissaan, eikä osa heistä puhu lainkaan englantia. En voi kuvitellakkaan millaista olisi opiskella kolme tai neljäkin vuotta maassa, jonka kieltä ei osaa tullessaan lainkaan. Mahtaa olla rankkaa. Nyt onkin sitten totuttelemista siihen, että täällä todella on ihmisiä. Olin jo niin tottunut hiljaiseen ja rauhalliseen kampukseen ja nyt tänne sitten yhtäkkiä pamahtikin parikymmentätuhatta ihmistä. Mutta kaippa siihenkin tottuu, kunhan jonkun aikaa menee.


Toistaiseksi olen siis pyörinyt lähinnä vain muiden vaihtareiden kanssa, joita on Tsekeistä, Saksasta, Etelä-Koreasta, Irlannista, Australiasta ja Ranskassa. Hassua, kuinka läheisiksi sitä tulee lyhyessä ajassa, kun kaikki on samassa tilanteessa. Varsinkin meillä Eurooppalaisilla tuntuu olleen joku selittämätön yhteishenki alusta asti. Olemme käyneet yhdessä Aggievillessä, ostoksilla sekä koulumme korispelissä, joka oli jotain aivan uskomatonta. En ole koskaan Suomessa nähnyt vastaavaa yhteishenkeä ja joukkokannustusta. Koulun laulu lauletaan pelin aikana ainakin kahdesti, ja heillä on kaikki omat traditionsa ja tanssinsa, jotka kaikki osaa,tietää ja myös tekee. Mekkala on aivan valtava, kun kaikki kannustavat omiaan. Ja tietysti Amerikkalaiseen tapaan paikalla on myös koulumme maskotti Willie the Wildcat sekä Cheerleaderit. Pelin alussa lauletaan kansallislaulu ja lippu kannetaan kentälle. Aiemmin olen nähnyt vastaavaa vain elokuvissa.

Ennen tänne tuloani ihmettelin, miksi kukaan ei oikein osannut sanoa tämän paikan säästä mitään sen tarkempaa ja nyt ymmärrän miksi. Sää täällä on suorastaan skitsofreeninen. Koskaan ei tiedä mitä tulee vastaan kun ulos menee. Ensimmäisenä päivänä lämpötila oli kymmenisen astetta plussan puolella, eikä lunta näkynyt missään. Seuraavana yönä lunta tuli ja lämpötila tippui sinne miinus kymmenen puolelle. Sitä seuraavana päivänä pakkasta olikin jo parikymmentä astetta ja sitten lämpötila hyppäsikin taas plussan puolelle. Äsken katsoin säätiedotuksen, jossa luvattiin jäämyrskyjä. Joten täällä ei todellakaan osaa ennustaa sitä, millainen sää tulee olemaan huomenna.

Kohta pitäisi mennä syömään tuonne koulun ruokalaan. Ruoan kanssa miulla on ruvennu olemaan pikkuhiljaa hiukan ongelmia täällä. Näin kasvissyöjänä kun en oikein meinaa löytää mitään kovin hyvää syötävää. Viime viikolla paras päivä oli, kun minulle oli tarjolla päivällisellä grillattu juustovoileipä ja illallisella pannukakkuja! Siis ihan sellaisia normaaleja pannukakkuja, joihin oli tarkoitus laittaa vaahterasiirappia päälle. En sitten syönyt muuta kuin salaattia. Joinakin päivinä saatan yllättyä iloisesti, kun tarjolla onkin papuja tai edes perunaa, mutta suurimman osan ajasta minulle tuntuu olevan tarjolla vain sitä ainaista juustopizzaa ja spagettia juustokastikkeessa. Onneksi en ole vegaani, silloin nimittäin ainakin kuolisin nälkään. Minulle kerrottiin, että ruoan tulisi parantua, kun koulu alkaa ja ihmisiä on enemmän, joten ainakin toivoa on vielä. Mutta toistaiseksi ainakin on ollut kova ikävä Unicafen pöperöitä. Soijaa näin täällä ensimmäisen kerran toissailtana, kun eräässä grillipaikassa oli tarjolla soijahampurilainen. Tarjoilija katsoi minua kuin sekopäätä kun tilasin sen. Se olikin sitten ainoa kasvisvaihtoehto koko menussa. Kaikki salaatitkin olivat erilaisia kanasalaatteja.

Mutta nyt taidan lähteä katsomaan, onko minulle tänään tarjolla jotain muutakin kuin juustoa. Enemmänkin täällä on tullut tehtyä, mutta kerron niistä sitten myöhemmin.

Paljon halauksia ja terveisiä kaikille!
Kiitos kun jaksatte kommentoida, en tiennytkään aiemmin, että sitä varten pitää rekisteröityä gmailiin, mutta iso kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet nähdä sen vaivan.
Koti-ikävä tuppaa hiipimään aina välillä, mutta onneksi ei vielä sen pahemmin.
Tietysti teitä kaikkia ystäviä on ikävä <3

Niin, ja jos jotakuta kiinnostaa, niin osoitteeni on
Nora Ylilammi
(Kansas State University)
919# Haymaker Hall
66506 KS Manhattan
The United States of America

Ja puhelinnumeroni täällä 17853203250.
Suomen numeroani en täällä valitettavasti pysty tarkistelemaan pienten teknillisten ongelmien vuoksi, joten jos tekstiviestiä haluatte laittaa, niin toimitattehan ne tuohon numeroon? Kiitos!

Walking in the air

Nyt vihdoin ja viimein löysin aikaa aloittaa tämän tänne raportoinnin, jotta saatte kaikki seurata toilailuani täällä rapakon takana. Pyydän jo etukäteen anteeksi, jos tylsistytän teidät ihan täysin :)


Saavuin siis Chicagoon eilen. Lähdin Helsingistä kello kahdeksalta aamulla ja lensin Lontoon kautta tänne. Lontoossa koneen vaihtoaikaa oli tunti, joka ei muuten Heathrowssa ole lainkaan tarpeeksi. Koneemme oli täysin ajoissa, mutta silti meni juoksemiseksi. Kenttä on niin valtavan suuri, että turvatarkastuksen jälkeen piti jo juosta, jotta ehti koneeseen. Sekään ei tietenkään auttanut, että viisumin omaavana matkustajana jouduin erilliskuulusteluun, josta eivät meinanneet päästää eteenpäin, koska en vielä tiennyt varmaa osoitettani perillä Kansasissa. Koulu kun ei ole kertonut sitä vielä. Tästä syystä olin koko matkan ihan pannarissa, että perillä olisi sama ongelma, enkä pääsisi maahan lainkaan. Perille päästyäni Chicagon kentän maahantulon tyyppien koneet olivat kuitenkin jotenkin sekaisin ja jonot niin valtavat, ettei kukaan viitsinyt tai jaksanut tentata yhtään mitään ylimääräistä, vaan pääsin sormenjälkien antamisen jälkeen jatkamaan suoraan matkaani. En koskaan aiemmin ole päässyt maahan näin helpolla.

Perillä minua oli vastassa amerikkalaisen professorini opiskelukaveri James Brooks, joka ystävällisesti näytti minulle kaupunkia ensimmäisen päivän ajan. Jim oli aivan mahtava opas, tyyppi kun oli kuin kävelevä sanakirja. Tiesi kaikesta kaiken ja luonteeltaan oli tismalleen samanlainen kuin Garant, puhui paljon ja kovaan ääneen ja oli erittäin avulias. Kuten olen huomannut kaikkien muidenkin täällä olevan. Apua saa aina kun vaan oman suunsa osaa avata ja tänään aivan tuntematon nainen pyysi minut mukaan porukkaansa ja maksoi jopa sisäänpääsyni Shedd Aquarimiinkin, kun kuuli, että olen matkalla aivan yksin. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Ensimmäinen päivä oli aika väsynyt. Kun saavuin tänne, kello oli vasta viittä vaille yksi iltapäivällä, vaikka olin lentänyt jo yli kaksitoista tuntia. Olen tällä hetkellä kahdeksan tuntia Suomea jäljessä. Varsinaista aikamatkailua siis. Perille päästyäni minua ei kumma kyllä väsyttänyt, mutta olo oli muuten vaan jotenkin todella epätodellinen. Kaikki tuntui tapahtuvan kuin sumussa ja muisti pätki jatkuvasti. Siksi olikin todella mukava, että Jim kuskasi minut ensin yhden Chicagon kuuluisimman tavernan kautta Hostelliini ja tuli illalla vain käymään kanssani illallisella. Näin siis kaupunkia tarpeeksi autonikkunasta vain todetakseni, että se on aivan valtava ja keskustan alue on yhtä pilenpiirtäjää.



Taverna , johon minun ensiksi vietiin oli siis yksi Chicagon kuuluisimpia siitä syystä, että sen omistaja oli siis joskus neljäkymmentäluvulla halunnut mainostaa tätä tavernaansa nimeltään "Billy Goat" tuomalla mainospukuun verhotun vuohen pesäpallopeliin Wrigley Fieldin kentälle, jossa kentän ja Chicagon oma joukkue Chicago Cups pelasi World Series-voitosta. Vuohi kuitenkin käännytettiin takaisin, koska kentälle ei saanut tuoda eläimiä. Tällöin omistaja tokaisi, etteivät Cupsit tulisi koskaan enää voittamaan kyseistä titteliä, koska he eivät päästäneet häntä eläimineen kentälleen. Näin kävi, eivätkä Cupsit ole voittaneet World Series:iä sitten vuoden 1908. Taverna oli erittäin perinteinen amerikkalainen hampurilaispaikka, jonka seinät olivat täynnä legendaan liittyviä lehtijuttuja ja artikkeleita. Hassua, kuinka noin pieni tapahtuma voi saada aikaan jotain noin legendaarista ja pysyvää. Illemmalla Jim vei minut syömään Chicagolaista perinteistä "stuffed pizza"a, joka siis meillä päin tunnetaan ihan vain pannupizzana. Kyseinen herkku ilmeisestikin on keksitty täällä. Ruoka oli hyvää ja erittäin täyttävää ja yhdeksän aikoihin illalla minun oli jo aivan pakko vääntäytyä takaisin hostelliin, kun meinasin sammua ruokapöytään. Yöllä heräsin kolmelta, enkä meinannut millään saada enää unta.

Tänä aamuna halusin sitten tutustua Sears Toweriin, joka nykyään tunnetaan Willis Towerina tai paikallisittain "Big Willie"nä. Näkymät olivat huikeat ja jouduin unohtamaan korkeanpaikankammoni, kun astuin lasilattiaisiin koppiin, joita Willis Towerin huipulla on neljä. Ne ovat siis rakennuksen sivuun rakennettuja lasiseinäisiä, -kattoisia ja -lattiaisia koppeja, joissa todella tuntuu siltä kuin kävelisi ilmassa. Alas siellä ei pahemmin halunnut katsella ja kokemus meni ehkä hiukan hukkaan kun tein sen lähes silmät kiinni, mutta olin ylpeä itsestäni kun ylipäätään pystyin siihen :)

Tämän jälkeen lähdin Shedd Aguariumiin, joka on yksi suurimmista akvaarioista, pitäen sisällään jopa valaita. Tänne matkalla satuin juttelemaan erään seurueen kanssa, jotka olivat olleet kanssani myös Willis Toweri:ssa ja joilla oli sama määränpää kuin minulla. Kun he saivat tietää, että olin tulossa tänne vaihto-oppilaaksi, he innostuivat kertomaan, että seurueen kaksi nuorimmaista tyttöä olivat opiskelijoita Iowa State- yliopistossa (jossa siskoni Nea opiskeli omana vaihto-oppilasvuonnaan) ja olivat molemmat lähdössä vaihtoon, toinen Espanjaan ja toinen Uuteen- Seelantiin. Toisen tytön isoäiti ilahtui tästä niin, että osti minulle lipun sisään akvaarioon kun minä vasta jonotin vuoroani. Olin aivan äimistynyt näiden ihmisten ystävällisyydestä. Kiersin akvaariota heidän kanssaan ja minulla oli todella mukavaa. Pääsimme ilmaiseksi myös delfiininäytökseen, kun seurueeni alkoi jututtaa erästä työntekijää. He olivat aivan uskomattoman mukavia, puheliaita ja todella hauskaa seuraa.

Loppuillan vietin kulkien hostellin läheisyydessä kaupungin keskustassa shoppaillen kotiin jääneiden adaptoreiden korvikkeita ja pimeän tullen vetäydyin hostellin suojiin, koska minua varoiteltiin siitä, ettei pimeällä kannata pahemmin kuljeskella yksin. En nyt sitten tiedä, oliko kyseessä vain amerikkalaisten ylivarovaisuus vai ihan oikea vaara, mutta päätin silti ottaa sen tosissani.

Nyt olisi pian aika vetäytyä pehkuihin, jotta huomenna jaksaa kulkea hostellin järjestämän kaupunkikierroksen ja illalla lentää Kansasiin selvittämään, missä sitä seuraavat puoli vuotta oikein tulee vietettyä.

Seuraavan kerran raportoin teille siis Kansasista.
Siihen asti kaikille oikein ihania talvipäiviä ja halauksia!